Kirjoitin seuraavan jutun oman osa-aikaisen työpaikkani (vielä hetken aikaa) SISÄISEEN verkkolehteen. Ja heti sain myös kommenttia aiheeseen (jota en tosin voi julkaista tässä).
Osaamistavoitteiden määrittäminen tähtää myös oppijakeskeisyyteen. Opetuskulttuurimme on edelleen hyvin opettajakeskeistä ja oppijat tottuvat tai ovat jo tottuneet tähän. Haluammeko olla opetuksen ja opiskelukulttuurin osalta vanhanaikaisia?
Yliopistossamme on tapahtunut paljon muutoksia varsinkin organisaation ja hallinnon osalta. Miksi emme kehittäisi opetusta ja oppimista vieläkin tehokkaammin oppijaa vastuuttavaan oppijakeskeisyyteen. Tavoitteemme on kasvattaa itsenäiseen oma-aloitteellisuuteen kykeneviä diplomi-insinöörejä ja tutkijoita.
Kurssiemme tulisi menetelmällisesti tähdätä oppijalähtöiseen opiskeluun ja oppimiseen. Kurssin www-sivut materiaaleineen yleensä kaatavat sisällön opiskelijalle ja vasta periodien jälkeen tentissä katsotaan kuinka moni osasi. Osaamisen testaamista tulisi tehdä vähän kerrallaan koko kurssin ajan. Painoa tentti- ja kurssisuorituksista voidaan siirtää pitemmälle ajalle, joka on oppimisen kannalta erittäin iso ja positiivinen asia. Myös oppija itse huomaa paremmin, että hän ei osaa tuota tai tuota asiaa, jolloin oppijan tulee itse hakea ratkaisua ja apua osaamisvajeeseensa. Tällöin opettaja ja luennoitsija on oppijan resurssi muiden joukossa. Opettaja on myös ohjaaja ja kurssin vastuullinen organisoija, mutta vähemmässä määrin pelkkä luennoija ja tentin tekijä.
Tentin painotus kurssisuorituksessa on nykyisellään todella iso. Se on halpa ja helppo tapa testata. Osaamisen ja asioiden muistamisen kannalta kuitenkin hyvin huono. Muutaman pisteen bonustehtävät kurssin kuluessa ovat hyvä, mutta eivät ollenkaan riittävät hyvään lopputulokseen. Parempi tapa on tehdä kurssin suoritus pienemmissä pakollisissa osatehtävissä ja käyttää tenttiä esim. loppukokeena, mutta painoarvoltaan pienempänä. Olennaista on, että oppijoilla on aito tarve, mutta myös mahdollisuus käyttää opettajaa resurssina niin, että oppijat kysyvät asioita. Ainoastaan kysymysten kautta muodostuvalla keskustelulla on kaikkia hyödyttävä merkitys. Kysymiskulttuuri on 15 vuoden opettajakokemukseni perusteella hyvin heikko. Kysymis- ja keskustelukulttuuria voidaan edistää niin, että luodaan paine saada tehtäväratkaisut riittävän oikein.
Menetelmällisesti ja jopa automatisoituina välineinä voidaan käyttää oppimisalustoja esim. moodlea, jossa on foorumit ja monenlaiset tehtävämahdollisuudet, myös tehtäväpisteiden hallinta on hyvä. Välineeksi kelpaavat myös sosiaalisen median välineet kuten wiki, jonne tehdyt harjoitustyöt hyödyttävät monintavoin muita oppijoita. Wikin materiaalit säilyvät ja hyöty on moninkertainen verrattuna lopulta roskakoriin päätyviin oppijoiden selostuksiin paperilla. Olennaista on, että menetelmissä hyödynnetään muiden oppijoiden tekemää työtä ja oppijat tukevat toisiaan. Näin opettajan kuormaa voidaan vähentää.
Jos tällaiseen muutokseen halutaan lähteä, on se tehtävä hallitusti ja vaikkapa yksiköittäin. Yksittäisen opettajan kokeilut jäävät yleensä kritiikin saattelemina historiaan. Tässä asiassa on pedagogisen johtamisen vastuun ottajilla haastetta.
Viisaasti kirjoitat minun mielestäni. On mukava seurata miten tulet koko ajan varmemmaksi tuossa linjassasi.
Itsellä on opettajahistoria erilainen ja mietin mitä siitä voisi oppia. Tarkoitan ammatillisen opettajakorkeakoulun opetusta v.1988-2009. Jo taloon tullessani siellä oli sosiaalialan opekoulutuksessa luotu tuo kuvaamasi kulttuuri. Elettiin murrosta jossa opiskelijakeskeisyyttä vastaan hyökättiin kaikilta tahoilta. Opetushallitus sanoi että mikä ihmeen prosessi ja opiskelijat tietysti kysyi että mistä te palkkanne saatte. Kesti monta kuukautta opiskelijoiden päästä alkuun. Itsekin kun koulutuksen suoritin niin aloin pitää oppimispäiväkirjaa vasta opetusharjoittelun aikana. Sitä ennen en uskonut että se on toimiva väline.
Muistan miettineeni eroa yliopistoon josta tulin, että meillä ei ollut sos alan opekoulutuksessa töissä kuin ihmisiä, kouluttajia kun yliopistolla oli proffa ja apulaisproffa ja assistentti ja tarkasti säädetty mitä kukin teki & yhteistyön perinne puuttui.
Yleinen kulttuuri on lähentynyt tuota 80-luvun lopun toteutusta mutta samalla on myös tullut amk liittymisen tuoma tehokkuus ja opinto-ohjelman selkeyttäminen mikä samanlaisti vaatimuksia. Toimet jaettiin hierarkioihin mikä asetti yhteistyön koetukselle.
Valtavia eroja oli eri alojen ammattilaisten välillä kun opekoulutus avautui insseihin asti. Kyllä heistäkin monet innostuivat ja opin uudenlaisista vastustuksen muodoista heiltä nimenomaan.
Kiehtovaa on tämä maailman parannus mutta aikaa tässä palaa. Pitää vaan uskoa että kehitys etenee vaikka sitä ei aina näy.
Linjaa on vahvistettava aika ajoin.
Mukava kun saa tukea ajatuksiin. Monet puhuvat opetuksesta ja oppimisesta, mutta kovin harva puhelee siitä ns. syvällisesti. Ainoastaan silloin havaitsee millaiset ovat kenenkin ajatukset ja käsitykset. Vain keskustelun kautta tietää missä mennään.
Opekoulutus on ihan toista kuin mitä on muilla opetuskentillä. Esim. yliopistossa ei ole mitään velvoitetta (toistaiseksi) opetusosaamiselle. Tähän vedotaan. Jokainen tekee niin kuin itse parhaimmaksi näkee. Uskon kaikkien kuitenkin tekevän parhaansa. Yhdessä tekemisen meininki puuttuu. Sosiaalinen media luottaa siihen, että tehdään yhdessä. Joukossa on voimaa ja tuloksen synnytys on helpompaa. Toivonpa kovasti, että ihmiset innostuvat kehittymään paremmin uusien SoMe-välineiden ja -tapojen kautta.
Minä ymmärrän opiskelijakeskeisyydellä kateederiopettamisen lopettamista. Lukioajoiltani muistan tasan yhden tilaisuuden, jossa pääsimme keskenämme (siis oppilaat) argumentoimaan sydämemme kyllyydestä. Väittelyt käytiin yhden äidinkielen kurssin aikana. Muistan sen hermostuneisuuden, kun ensi kertaa joutui/pääsi puolustamaan omaa kantaansa pitkässä väittelyssä. Tämän “ryhmäoppimiskokeilun” lyhykäisyyden vuoksi päällimmäiseksi vaikutelmaksi silloisen 16-vuotiaan mieleen jäi väittelyjen kilpailullinen luonne, vaikka sosiaalisen oppimisen pitäisi johtaa myös siihen, että “vastapuolien” näkemykset pääsevät vaikuttamaan ajatteluun. Nykykoulukaan ei tue sosiaalisten valmiuksien kehittymistä. Tieto kaadetaan edelleen päähän ylhäältä alas.
Mikä on koulun tehtävä nykyaikana? Ainevalikoimat ovat pysyneet samoina jo ikuisuudelta tuntuvan ajan. Pitäisi siirtyä aineopetuksesta enemmän kykyjen ja valmiuksien opettamiseen. Mitä hyötyä todella on opettaa esim. kemiaa koko ikäluokalle?
Toivoisin niin kovasti, että opetuksessa lopetettaisiin oppilaiden aliarviointi.
Kiitos kommentista. Olen samaa mieltä kanssasi. Väittelyt olivat/ovat minunkin muistini mukaan kilpailuhenkisiä. Oppilaita osallistavassa keskustelussa osallistujan näkökulma ei ehkä heti kannata olla oman näkökulman puolustaminen vaan toisen ymmärtäminen. Omia näkökulmia voi sitten vaivihkaa tuoda perustellen mukaan. Sitähän se sosiaalisuus on, että ymmärtää toista ja voi tehdä hänen kanssaan yhteistyötä. Mielestäni tiedon päähän kaatamistakin tarvitaan, mutta eihän se sitä koko ajan tarvitse tai pidä olla. Kaikissa motivoituneissa oppilaissa on voimaa, joka pitäisi vapauttaa kurssilla yhteiseen hyvään.