Olinpa Suomen oppimispelit ry:n järjestämässä koulutustilaisuudessa, jossa käytiin kuuntelemassa ja keskustelemassa muutaman alaa hyvin tuntevan henkilön kanssa. Pelien yhdistäminen opetukseen ja oppimiseen on mielenkiintoinen aihe. Jos pelien koukuttavuudesta ja tehokkuudesta saadaan edes osa kanavoitua myös ns. hyödylliseen oppimistoimintaan, tehostaa se opetusta paljon. Huomaa edellisessä sanajärjestys. Selitän seuraavaksi.

Pelit mielletään ajanvietteeksi ja jollain tavalla ne taipuvaisen mielen ja ihmisen saavat pauloihinsa. Pelit vievät jotkut ns. mennessään, jolla tarkoitan sitä, että peleistä tulee arkinen osa ihmisen elämää. Joskus pelit voivat näytellä pääosaakin, ja voidaan puhua jopa peliriipuuvuudesta. Pelaamisen yleismaailmallisesta käsityksestä johtuen pelaamisen yhdistämistä oppimiseen ja opetukseen ollaan montaa mieltä. Mutta, jos siis osa pelin mielenkiinnosta ja siitä pelaamisen flow-mielentilasta voidaan valjastaa niin, että tapahtuu tarkoituksellisesti oppimista, voidaan puhua, että pelaamisen avulla voidaan myös opettaa.

Oppimista tapahtuu peleissä, jos mielletään pelin logiikan ja tapahtumien tavoitteellista opettelua pelissä pärjäämisen takia. Pelaajan kannalta se on tavoitteellista, mutta kuitenkin yleisesti arkioppimista eli informaalia oppimista. Pelaaja oppii huomaamattaan pelin asioita pisteitä jahdatessaan. Entä, jos koulussakin jahdataan pisteitä ja samalla opitaan huomaamattaan? Olisiko tässä aika mainita ns. suoritusorientoituneet oppijat, jotka haluavat vain kurssin läpi tai sitten ne, jotka haluavat kurssisuorituksen ja sen vieläpä hyvillä pisteillä? Huomaatko analogian ja onko koulukin siis … peliä?

Luutuneet käsitykset siitä, että peli ei kuulu kouluun, joutaa romuihin. On sanonta, että leikki on lapsen työtä. Miksi leikkejä ja pelejä ei tehdä niin, että niitä voidaan käyttää – hyödyllisesti – myös vanhempana. Suomalaiset oppilaitokset ovat hyviä ja tehokkaita monilla PISA-mittareilla mitattuna. Mitä voitaisiinkaan saavuttaa, jos pelien tuomat mielen- ja aktiivisuuden spurtit saataisiin ohjattua tavoitteelliseen oppimiseen?

Työssäoppiminen tai harrastusten parissa tapahtuva oppiminen on epä-virallista oppimista, jota kutsutaan myös non-formaaliksi oppimiseksi. Nykyisin erittäin suuri – voisin väittää, että suurin – osa ihmisen tiedosta ja taidosta tulee koulun tai jonkun oppilaitoksen ulkopuolelta. Yhteiskunnan työt ja sen moninaisuus on niin monimuotoista, että koulut eivät voi sitä hallita. Kouluissa ei voi opettaa kaikkea, mitä jossain työtehtävässä tarvitaan. Tarvitaan siis taitoa oppia elinikäisesti, kykyä ymmärtää miten voi oppia lisää. Tavallisesti sitä kysytään mistä mä saan lisää tietoa, kun on ongelma selvitettävänä. Ongelma ajaa ihmiseen hakemaan tietoa ja samalla hän oppii asiaa. Toivottavasti oppii edes sen verran, että osaa ratkaista ongelman. Useimmiten ratkaisu ei löydy oppikirjasta. Onko tässä tilanteessa -noin lähtökohtaisesti – ainesta pelinasetteluun?

On siinä. Nimenomaan monista työelämän tilanteista saadaan herkullisia pelitilanteita. Ihmiset haluavat menestyä työelämässä, tottaikai he haluavat ratkaista työelämän ongelman. Sehän kiinnostaa heitä. Eräs esimerkki tästä on Teamingstream -henkilöstönkehityspeli. Samoin on Game Bridge – työpaikalla tapahtuvaan oppimiseen. Näissä peleissä korostuu monen pelaajan yhteistoiminta.

Huonona esimerkkinä voin mainita nimeltä mainitsemattoman ison kirjakustantajan palvelun. Ko. palvelussa on ainakin yksi (lue painokkaasti) ei-niin-hyvä tapaus. Harjoitteessa opetellaan englannin epäsäännöllisiä verbejä niin, että pelataan autopuzzlea. Auto pitää saada pois Puzzlesta muita autoja siirtelemällä. Jotta autoa voi siirtää, pitää vastata jokin kysytty verbimuoto oikein. Ei sitten mitään yhteyttä pelin ja aiheen välillä. Korkeintaan peli motivoi äkseeraamaan. Tämäkö on laatua? Palvelu on salasanojen takana, jotta vain – siis lapset – pääsevät itseään rääkkäämään. Voisit muuten miettiä mitä pedagogiikkaa esimerkki kuvaa.

Pelitutkimusta tehdään suomessa useammassa paikassa, mutta esim. Jyväskylän yliopistossa AgoraLabissa yhtenä teema-alueena korostuu pelien tutkiminen pedagogisesta näkökulmasta. Mikä onkaan siis hyvän pelin pedagogiikka? Vai onko niitä useampia? Vai onko (opetus)peli nähtävä didaktiikan näkökulmasta eli uutena opettajan kädenjatkeena muiden opetusvälineiden joukossa.