Navigointi paranee huomattavasti, sillä kun isolla kurssilla on sisältöä, sitä voi olla paljon. Moodlessa sisältö kasaantuu yleensä kurssin pääsivulle ja silloin sen selailu ja sisällön etsiskely on hankalaa. Moodlen 1.9 versiossa on minulla ollut käytössä Content menu, mutta nyt samantyyppinen navigointi tulee oletukseksi. Navigointi-sivulohko on joustava käyttöliittymä kaikkeen omaan toimintaan moodlessa. Pääosiot lohkossa ovat My home, Site pages, My profile ja My courses osiot. Näiden alta avautuvat oma sivu, koko sivusto, oma profiili ja tietysti kaikki omat kurssit. Osion alavalikon kautta pääsee heti haluamaansa paikkaan ilman vaivalloista selailua. Navigointi nopeutuu kurssin sisällä kun valikosta näkee sisällöt otsikkotasolla heti.

Omat tiedostot on täysin uusi ominaisuus. Moodleen voi tallettaa ja hallita omia yksityisiä tiedostoja. Tiedostoja voi ladata omalta koneelta tai eri rajapintojen kautta tiedostoja saa useista sisällönhallintajärjestelmistä mm. Alfresco, Picasa, Flickr ja Google Docs.

Tietovarantojen tai yksinkertaisemmin tiedostojen säilytys- ja hallintapaikkojen linkittäminen Moodleen käy näppärästi rajapintojen kautta. Esim. Google docs, Flickr, Mahara, Youtube, Wikimedia palveluista voidaan tuoda sisältöä Moodleen näppärästi. Tällöin sisältöä ei tarvitse Moodleen säilöä vaan sisältö on lähdepalvelussa ja sisältö vain linkitetään Moodlenkin kautta käytettäväksi.

Ehdolliset aktiviteetit (conditional activities) ja sisällöt ovat tapa, jolla voidaan automaattisesti ohjata oppijan etenemistä Moodle-kurssin sisällä. Ehdollinen aktiviteetti tarkoittaa sitä, että sisältö ei edes näy oppijalle ennenkuin hän on tehnyt jonkin aikaisemmaksi määritellyn tehtävän. Aikaisemmalle tehtävälle voidaan asettaa rajoja esim. saada jokin minimipistemäärä, jotta voi päästä seuraavaan tehtävään (activity completion). Pedagogisesti (näin sosiaalisen median ja vapaan opetustyylin aikakaudella) tämä on hyvin opettajajohtoista, mutta joissain tapauksissa aivan perusteltavissa. Oppija voi myös itse määritellä (rasti ruutuun), että hän on tehnyt ko. tehtävän ja pääsee siten etenemään.

Oppijan on mahdollista viedä Moodle-tuotoksiaan portfolioonsa. Moodleen rakennetaan rajapinnat, joiden avulla esim. keskusteluviestit tai tiedostot voidaan tallettaa esim. Google Docsiin tai Maharaan. Tällä tavoin oppijalla on mahdollisuus rakentaa oma digitaalinen paikka omille digitaalisille tuotoksille.

Community Hub on ominaisuus, jossa yhteen Moodle-paikkaan (asennus) voidaan rekisteröidä useampia muita Moodle-paikkoja. Tällöin eri moodle-alustoilla toimivat voivat mainostaa kursseja, jakaa tietoja yms. yhden Moodle-paikan (Hubin) alla. Oppijat voivat hubissa etsiä itselleen sopivia kursseja. Ajatus on, että Hubista voisi muodostua paikka, jossa jaetaan hyviä opetuskäytänteitä.

Muita pienempiä, mutta tärkeitä parannuksia on tullut editoriin ja wikiin. Wiki on kokonaan uudistettu (pohjana NWiki) ja editori vaihdettu TinyMCE editoriin. Varmuuskopiointi ja palautustoimintoja on parannettu. Samoin näppärän Comments -lohkon avulla oppijat voivat helposti antaa palautetta.

Usein on sanottu Moodlen olevan sekavan näköinen. Moodlessa on ollut aina mahdollista sammuttaa ylimääräiset lohkot pois näkyvistä. Nyt Moodle2:ssa lohkot saa pienennettyä hyvin kapeaksi sivupalkiksi, josta ne saa tarvittaessa enemmän näkyville. Ulkoasussa on usein tyydytty vain pelkkään oletusulkoasuun, mutta teemoja muokkaamalla (värit, kulmat yms. “look’n'feel”) saa sellaisen ulkoasun, jotta Moodlea ei edes tunnista. Uuteen moodleen on lisäksi tavoitteena saada 20 uutta oletusteemaa. On sitten varaa valita.

Tässä pikainen katsaus. Lisää tietoa asiasta löytää.

Osaamistavoitteiden määrittäminen tähtää myös oppijakeskeisyyteen. Opetuskulttuurimme on edelleen hyvin opettajakeskeistä ja oppijat tottuvat tai ovat jo tottuneet tähän. Haluammeko olla opetuksen ja opiskelukulttuurin osalta vanhanaikaisia?

Yliopistossamme on tapahtunut paljon muutoksia varsinkin organisaation ja hallinnon osalta. Miksi emme kehittäisi opetusta ja oppimista vieläkin tehokkaammin oppijaa vastuuttavaan oppijakeskeisyyteen. Tavoitteemme on kasvattaa itsenäiseen oma-aloitteellisuuteen kykeneviä diplomi-insinöörejä ja tutkijoita.

Kurssiemme tulisi menetelmällisesti tähdätä oppijalähtöiseen opiskeluun ja oppimiseen. Kurssin www-sivut materiaaleineen yleensä kaatavat sisällön opiskelijalle ja vasta periodien jälkeen tentissä katsotaan kuinka moni osasi. Osaamisen testaamista tulisi tehdä vähän kerrallaan koko kurssin ajan. Painoa tentti- ja kurssisuorituksista voidaan siirtää pitemmälle ajalle, joka on oppimisen kannalta erittäin iso ja positiivinen asia. Myös oppija itse huomaa paremmin, että hän ei osaa tuota tai tuota asiaa, jolloin oppijan tulee itse hakea ratkaisua ja apua osaamisvajeeseensa. Tällöin opettaja ja luennoitsija on oppijan resurssi muiden joukossa. Opettaja on myös ohjaaja ja kurssin vastuullinen organisoija, mutta vähemmässä määrin pelkkä luennoija ja tentin tekijä.

Tentin painotus kurssisuorituksessa on nykyisellään todella iso. Se on halpa ja helppo tapa testata. Osaamisen ja asioiden muistamisen kannalta kuitenkin hyvin huono. Muutaman pisteen bonustehtävät kurssin kuluessa ovat hyvä, mutta eivät ollenkaan riittävät hyvään lopputulokseen. Parempi tapa on tehdä kurssin suoritus pienemmissä pakollisissa osatehtävissä ja käyttää tenttiä esim. loppukokeena, mutta painoarvoltaan pienempänä. Olennaista on, että oppijoilla on aito tarve, mutta myös mahdollisuus käyttää opettajaa resurssina niin, että oppijat kysyvät asioita. Ainoastaan kysymysten kautta muodostuvalla keskustelulla on kaikkia hyödyttävä merkitys. Kysymiskulttuuri on 15 vuoden opettajakokemukseni perusteella hyvin heikko. Kysymis- ja keskustelukulttuuria voidaan edistää niin, että luodaan paine saada tehtäväratkaisut riittävän oikein.

Menetelmällisesti ja jopa automatisoituina välineinä voidaan käyttää oppimisalustoja esim. moodlea, jossa on foorumit ja monenlaiset tehtävämahdollisuudet, myös tehtäväpisteiden hallinta on hyvä. Välineeksi kelpaavat myös sosiaalisen median välineet kuten wiki, jonne tehdyt harjoitustyöt hyödyttävät monintavoin muita oppijoita. Wikin materiaalit säilyvät ja hyöty on moninkertainen verrattuna lopulta roskakoriin päätyviin oppijoiden selostuksiin paperilla. Olennaista on, että menetelmissä hyödynnetään muiden oppijoiden tekemää työtä ja oppijat tukevat toisiaan. Näin opettajan kuormaa voidaan vähentää.

Jos tällaiseen muutokseen halutaan lähteä, on se tehtävä hallitusti ja vaikkapa yksiköittäin. Yksittäisen opettajan kokeilut jäävät yleensä kritiikin saattelemina historiaan. Tässä asiassa on pedagogisen johtamisen vastuun ottajilla haastetta.

Muistatko itse tilanteen vaikkapa lapsuudestasi, jossa sinulle tarjottiin karkkia, kun veit esim. roskat ulos tai teit jonkun muun pienen työn? Aika luonnollista ja arkipäiväistä saada palkka tehdystä työstä - myös nykypäivänä. Palkka motivoi, koska palkalla voi sitten tehdä jotain muuta kivaa. En tiedä lukuja, mutta korkeastikoulutetut yleensä pitävät työtään kivana. Mitä vähemmän koulutettuja ihmiset ovat, sen vähemmän pidetään omasta työstä. Toivoisi tietenkin, että kaikki löytävät ja voivat päästä työhön, josta pitävät.

Rinnastan työ - palkka -vertauksen opiskeluun ja arviointiin. Kurssimuotoisuus ja formaali oppinen on nykyisen koulutuksemme sisällä vahvasti. Yhteiskuntamme sisään on rakennettu arvottaminen, jossa oppimista arvotetaan arvosanoin. Arvosanat toimivat palkkana ja opiskelu on työtä. Oppimista - toivoaksemme - tapahtuu siinä ohessa. Oppiminen on pohja osaamiselle. Kurssien ja koulutuksen osaamistavoitteet ovat tähtäimessä. OSAAKO opettaja asettaa “palkan eli” arvioinnin/arvostelun niin, että oppimista tapahtuu mahdollisimman paljon? Pisteitä ja arvosanoja pitää maksaa oppimisesta ja osaamisesta eikä pelkästään opiskelusta. Tämän asian hallitseminen on opettajan työssä iso haaste ja vaatii opettajalta hyvää pedagogista ammattitaitoa. Se kun vaan ei riitä tuomaan hyvää loppuratkaisua, että asiat vain käydään läpi.

Kouluttajana ja opettajana harkitse siis tarkoin mistä ja miten maksat “palkkaa”. Yksiselitteistä ratkaisua ja yleispätevää temppuratkaisua tähän ei ole, vaan tapa riippuu sisällöstä, metodeista ja kohderyhmästä. Opettajalle jää vastuu. Opiskelijalle on useinkin yks’hailee miten pisteet ja suoritus tulee, kunhan ne vain tulee. Tokihan opiskelijan näkökulmasta työmäärä (opiskelu) ja pistemäärä ovat kohtuullisia ja vastaavat toisiaan.  On toki tilanteita - tosin harvassa - jossa opiskelijat ovat valveutuneita myös opetus- ja opiskelumenetelmistä. Opiskelijat, jotka valitsevat esim. oppisopimus-tavan pitävät katsomalla ja tekemällä opiskelusta ja oppimisesta. Koulun formaalius ja penkki ei ole heille paras ratkaisu ja osaaminen näytetään tekemällä oikeaa työtä.

Paras tilanne oppimiselle syntyy kun opiskelijalla on mielenkiintoa asiaan. Toisilla tätä on luonnostaan, jos on vaikkapa päässyt itse valitsemaan kurssinsa esim. hyvien sisältökuvauksien perusteella. Opiskelijoille kurssi on työsuorite, joka on useinkin pakollinen. Opettajan laatima kurssitehtävärytmitys ja arviointi tulisi suosia niitä asioita, jotka ovat osaamistavoitteena. Arviointiperusteet ja tehtävien arvostelu ohjaavat tekemistä ja samalla myös oppimista. Esim. jos maksat palkkaa kiiltävyyden mukaan, saat todella kiiltävää. Oppimistehtäviä tehdessä muista, että jos maksat ulkoaoppimisesta saat ulkoaoppimista.  Tässä hieman kärjistetysti, mutta mietipä asiaa!

Arvioinnista muualla:

http://www.uta.fi/tyt/verkkotutor/arviointi.htm

http://lukiot.tampere.fi/seututarjotin/vopas/index.php?sivu=8

Vuonna 2003 on verkkoon jo päivitetty tutkivan verkko-oppimisen perusteet -materiaalia, jossa on kuvattu pedagogista mallia sosiaalisen median taustalle kun oppimisesta puhutaan. Kyseessä on siis tutkivan oppimisen malli, jossa keskeisenä työvälineenä on verkko ja kaikenlaiset verkkovälineet. Sosiaalista mediaa ei olisi ilman välineitä, joten sosiaalinen media on joukko välineitä ja erilaisia toimintatapoja. Tämäkään ei tosin riitä, koska tarvitaan myös ne rohkeat käyttäjät, jotka tekevät toimintansa näkyväksi.

Itselleni selvitellessäni (taas kerran) tutkivaa oppimista, törmään siihen, että samat pedagogiset perusteet löytyvät tutkivasta verkko-oppimisesta kuin myös sosiaalisen median hyvistä toimintatavoista opetus- ja oppimistarkoituksessa. Vai mitä sanot, kun tutkivassa oppimisessa keskeistä on yhdessä oppiminen, jaettu asiantuntijuus, opettajan ohjaustaidot, oppilaan valmiudet ja arviointi. Sosiaalinen media on tosin paljon muutakin, mutta vastuullisen ja tavoitteellisen opetuksen ja oppimisen osa-alueet sosiaalisessa mediassa ovat keskeisiltä osiltaan edellä lueteltuja.

Yhdessä oppiminen voi olla yhteisöllistä ja/tai yhteistoiminnallista. Viitekehyksenä laaja yhteisöllinen oppiminen on enemmänkin toimintakulttuuri kuin pelkkä menetelmä. Yhteistoiminnallinen oppinen tuottaa yhteisen tuotoksen ja tavoitteena on että, kaikki oppivat samat asiat. Yhteisöllinen oppiminen taas korostaa jaetun asiantuntijuuden kulttuuria, jossa jokaisen erityisosaamista tuetaan. Peilaus välinepuolelle: wiki on hyvä väline molempiin. Wikissä yhteinen tuotos valmistuu, mutta yksilön osaamisen korostuminen ei wikissä suoraan näy. Jos yksilön erityisosaamisesta korostetaan voisi välineenä olla blogi. Blogissa kirjoittaja näkyy paremmin ja se on enemmän yksilön tai ryhmän verkkoareena. Huomautus: yhdessä oppimista voi toki tehdä ilman verkkovälineitäkin!

Jaettuun asiantuntijuuteen liittyy tiedonrakentelu, jossa uutta tietoa pyritään liittämään entiseen tietoon ehyemmäksi kokonaisuudeksi. Vertauksena “viisaiden päiden yhteen lyöminen” on oman tiedon muille kertomista ja tiedon saamista muilta. Siinä yhdessä jokaisen tietopaloista muodostetaan uusi kokonaisuus, johon kaikki todennäköisesti ovat tyytyväisiä. Onhan se silloin yhdessä tuotettu ja kaikki ovat siihen osallistuneet. Lähtökohtana on usein ongelma, johon haetaan ratkaisua. Onko tämä ongelmaperustaista oppimista? Ryhmässä voi olla eriatasoisia jäseniä, jotka hyötyvät eritavoin ryhmän toiminnasta. Lienee ymmärrettävää, että yksin tuskin koskaan päästään yhtä hyvään lopputulokseen kuin ryhmässä. (Opetus)kulttuurimme on kuitenkin tukenut enimmäkseen yksilön menestymistä kun nykyisin tarvitaan enemmän tiimi- ja ryhmätaitoja. Peilaus välineisiin: hae välineitä, joilla voit helposti toimia ryhmissä ja ohjaa niiden käyttöä esim. ns. neuvottelusoftat, reaaliaikaiset kirjoittamisoftat jne.

Ne opettajan ohjaustaidot sitten? Sanotaan, että opettajan on osattava ohjata oppimisympäristössä. Jos oppimisympäristö on verkko, olisi opettajan osattava käyttää verkkoa ja välineitä hyvin. Toinen haaste on opettajan minäkuvan muuttaminen siihen suuntaan, että opettaja ei omalta asiantuntija-alaltaan osaakaan kaikkea. Verkko tuo oppijoiden eteen niin paljon uutta, josta opettaja ei voi olla perillä. Opettajan ei juuri muuta auta kuin todeta, että “mielenkiintoista, otetaanpa yhdessä selvää”. Tässä toimintavassa on vielä paljon sulateltavaa monille opetusalalla työskenteleville. Kolmas haaste on se, että opettajan tulisi saada oppija itse muodostamaan opittava tieto ja taito omaan päähänsä. Eli oppijaa ohjataan kysymään ja ideoimaan eikä pelkästään vain kuuntelemaan mitä opettaja sanoo. Kuinka paljon sinun tunneillasi oppija kysyy verrattuna siihen mitä itse puhut? Peilaus välineisiin: opettaja on oppijan väline ja resurssi kohti tietoa ja taitoa!

Oppijan taidot kehittyvät tehdessä! Opettaja on myös oppija! Verkossa taitoja opitaan ottamalla verkkovälineitä käyttöön, koska muuten niitä ei opi. Hyvä valmistautuminen on tärkeää. Hae tietoa ja kysele muilta, jotka ovat jo pitemmällä. Eräitä käsitteitä, jotka liittyvät tähän ovat vuorovaikutus- ja dialogin taidot, medialukutaidot, itsensä ilmaisemisen taito, metakognitiiviset taidot ja ei-vähäisempänä tvt-taidot. Osittain näitä taitoja kehittyy, jos viihtyy sosiaalisessa mediassa ja sen eri välineiden parissa. Tavoitteellisessa opetustyössä pitää ottaa huomioon paljon muutakin, ehkä niistä kirjoittelen lisää myöhemmin.

Kaikessa koulutuksessa arviointi ohjaa oppijoiden toimintaa. Arviointi määrää oppijan onnistumisen asteen, joten oppija yleensä tekee kaikkensa, jotta onnistuminen on paras mahdollinen. Jos kurssilla ainoa arviointiperuste on tentti, oppija tähtää tentin hyvään suoritukseen useinkin riippumatta siitä mitä muuta kurssilla tehdään. On selvää, että tutkivassa verkko-oppimisessa arviointi on kiinteä osa oppimisprosessia. On panostettava arvioinnin jatkuvuuteen koko kurssin ajan esim. itsearvioinnin  ja pienempien osa-suoritusten arviointien kautta. Opettajan tulisi hyvin selkeästi kertoa ja/tai sopia oppijoiden kanssa mitä ovat kurssin osaamistavoitteet, kuinka niiden saavuttamista seurataan ja mitkä ovat arviointi/arvosteluperusteet. Peilaus välineisiin: esim. portfolio itsearvioinnissa, oppimisalustat mahdollistavat pisteiden helpon rekisteröimisen ja seurannan.

Lähde: Tutkiva verkko-oppiminen, http://www.tutkiva.edu.hel.fi/index.html , katsottu 22.12.2009, kiitos tekijöille, onpa hyvä kooste!

PS. Tee myös hakua sanoilla tutkiva oppiminen

Oppiainekeskeisyys on ollut iät ja ajat kouluissa se juttu. Ehkä ainoastaan alakoulussa ensimmäisillä luokilla luokanopettajan johdolla on vielä hieman oppijakeskeisyyttä. Nopeasti se sitten tehokkuuden nimissä viedään ainekeskeisyyteen. Kouluissamme on ainakin aineopettajat, aineluokat ja aineoppikirjat. Lisäksi oppijat ryhmitellään aineiden mukaan. Tehokasta eikö vain? No Pisa yms. testeissä mainetta tulee ja onhan se hyvä, että tietopuolinen aines on kunnossa (huomaa vanhahtava termi!). Ajattelepa tilannetta kun samantyyppiset ihmiset laitetaan samaan tilaan esim. sotilaat. Se on tehokas joukko, kun kaikki tietävät mikä on homman nimi. Tai talonrakentajat … talo nousee vauhdilla, mikä ei ole huono asia ollenkaan. Tällöin myös taitopuolinen aines on kunnossa (huomaa vanhahtava termi!).

Niinkuin Manninen toteaa oppiainekeskeisyys pirstoo päivän. Nyt pala matikkaa ja seuraavaksi pala enkkua. Oppijalle kokemus ei ole kokonaisvaltainen mitenkään. Voisiko ajatella matikkaa englannikielellä? Ei käy kun possessiivisuffiksit eivät tule tarpeeksi hyvin läpikäytyä, voisi opettaja sanoa. Jos useampia opittavia aineita ja sisältöjä otetaan yhteen, muodostuu kokonaisvaltaisempi opiskelu- ja oppimiskokemus. Opiskelu on aktiivisempaa, tutkivampaa, osallistavampaa, yhteisöllisempää ja ennenkaikkea mielenkiintoisempaa. Pitäisivätkö opiskelijat tästä tavasta enemmän? Pitäisivätkö opettajat tästä tavasta? Miksi eivät?

Ni, missä se sosiaalinen toiminta? Onko sosiaalista toimintaa pulpettiriveillä? Onko sitä oppitunnilla tai luentosalissa? Millaisilla oppitunneilla sitä on? Onko sitä käytävillä vai verkoissa? Oppiminen on yksilöllinen prosessi, jos ajatellaan sitä pään sisällä tapahtuvaa toimintaa. Mutta opiskelu tai mikä tahansa toiminta, joka johtaa oppimiseen voi olla paljon mukavampaa ja hauskempaa yhdessä muiden kanssa. Eikö pulpettirivistö ole silloin este mielekkäämmälle oppimiselle? Ajattelisimmeko, että heittämällä pulpetit ryhmiin tai korvaamalla ne isommilla monimuotoisilla pöydillä, tukisimme aktiivisempaa ja osallistavampaa opiskeluprosessia? Se tukisi poikkeuksetta myös sosiaalista toimintaa.

Nyt kun on meillä tietokoneet ja yhteydet, voimme jatkaa keskustelua matkojenkin takaa. Oppimisympäristö on osittain muuttanut verkkoon. Joillain se on kokonaan verkossa ja heille on hyvin luontevaa tsättäillä, skypettää, wikitellä yms. Toiset vasta ihmettelevät, että taas se on siellä mesessä. Ihmettelyn murrosvaihe ja organisaatioiden kulttuurimuutos tässä suhteessa kestää vielä vuosia. Tuntuu, että vasta on saatu rutiiniasioita siirrettyä hoidettavaksi verkkovälineiden avulla. Toisaalta joissain koulutuksissa ja paikoissa käytetään jo pitkälle meneviä sosiaalisia ryhmätyöohjelmistoja ja -palveluita. Katso aikaisempi Personal learning environment, PLE -kirjoitukseni.

Mietipä siis itse (kouluttaja/opettaja), kuinka luokassa saisit hommat vieläkin mielenkiintoisammaksi oppijan näkökulmasta katsottuna ja voisiko oppija jatkaa/tehdä hommaa verkossa?

Lue lähdettä (uskon, että pidät):
Oppimisympäristöajattelu koulutuksen innovaationa? Jyri Manninen, katsottu 16.11.2009 http://www.minedu.fi/euteemavuosi/Ajatuksia/manninen/?lang=fi

Legopalikat edustivat kunkin osaamista. Jokaisella on hieman erilaista ja eri määrä osaamista. Jokainen käyttää osaamistaan oman ajattelunsa ja mielikuviensa kautta. Kullekin syntyy lähes poikkeuksetta erilainen kissa. Muuten, oletko huomannut kuinka vaikeaa on opettaa perinteisellä “tiedonkaatamistavalla” esimekiksi yhtä ainoaa oikeaa kissaa, kun kaikilla on kuitenkin oma ennakkokäsityksensä asiasta? Muutamat osallistujat saivat tehdä siiis yhteisen kissan. Työskentely heillä oli ainakin äänekästä ja iloista ja kaikki tekivät sujuvasti yhdessä.

Jos ajattelemme kissaa raporttina tai oppimistuotoksena, joka arvioidaan, se voi saada roskakorituomion. Useissa tapauksissa oppijan kirjoittama raportti arvioidaan ja heitetään pakollisen säilyttämisajan kuluttua paperinkeräykseen. Yksittäisistä raporteista ei oikein ole muuhun kuin oppijan “osaamisen tai ulkoa-oppimisen” todentamiseen. Laatu ei muuhun käyttöön riitä. Entäpä yhteistuotoksena syntynyt kissa? Siitä voi tulla niin hyvä, että se kannattaa laittaa näytille ja säilyttää.

Yksin tehdyistä kissoista voi muodostaa vaikkapa kissatarhan, mutta ryhmän tuotoksena syntynyt yksi kissa voi olla yksinään parempi kuin mikään tarhan kissoista. Samoin raportit erikseen ja irrallisina eivät ole hyödyllisinä, mutta toisiaan täydentäen ja tukien, niistä voi muodostua hyvä ja hyödyllinen kooste asiasta. Yksi iso ja ainoa yhdessä tuotettu raportti on oletusarvoisesti hyvä, koska raportin tekemisen toimintatapaa pidetään yleisesti hyvänä. Tuotoksen hyvyydelle voidaan siis asettaa odotusarvo riippuen siitä kuinka tuotokseen päästy.

Esimerkiksi yhteistoiminnallisesta ja myös yhteisöllisestä toiminnasta voi ottaa vaikkapa talkoona tehdyn varaston, josta osia voi hyvin tehdä yhdessä, mutta joihinkin hommiin on parempi pyytää ammattimies. Rajataan wikimäinen toiminta nyt kuitenkin kirjoitustoimintaan verkossa.

Kulttuurissamme on vahvana se, että tiedetään kuka sanoo mitäkin. Heti haluamme tietää sen, mitä kukin ajattelee ja varsinkin sen, mitä kukin on sanonut. Eikö ole luonnollista, että kirjoitettuun tekstiin lisätään (ja myös halutaan) tekijän nimi? Tiedetään sitten ketä hutkia, kun on ensin tutkittu. On helpompaa myös arvostella, kun tiedetään kuka on sanonut tai kirjoittanut. Kulttuuri luo meille paineen sanoa ja kirjoittaa oikein ja pitävästi, jotta kukaan ei ainakaan negatiivisesti pääsisi arvostelemaan. Koetapa tässä nyt sitten rohkaista ihmisiä keskeneräiseen wikimäiseen kirjoittamiseen!

Yksilökeskeisyydestä ja runnovasta arvostelusta pitää päästä (wiki)työskentelyssä eroon. Sijalle pitää saada julkisen keskeneräisyyden sietäminen ja toisen työn jatkamisen ja ehostamisen kulttuuri. Esimerkiksi pilkkujen korjailu toisen tekstistä on oikeasti wikityöskentelyä. Tällöin käytetään omaa osaamista,  mutta mikä ei kuitenkaan ole itseltä pois. Wikityöskentelyä on myös toisen tekstin muokkaaminen eli tekstin poistaminen ja lisäily. Wikityöskentely on avustamista, osallistumista, myötävaikuttamista,  tukemista, edistämistä, lisäämistä, lahjoittamista ja paljon muuta. Niin, ja onko tämä vaikeata? Siltä näyttää…

Yksinkertaisesti ja lyhyesti pedagogia on kasvatusta. Kasvatukseen kuuluu ohjaaminen eli joku ohjaa jotakuta toista, opettaja oppilasta, kouluttaja oppijaa jne. Ohjaus voidaan ajatella myös toisinpäin niin, että oppija ohjaa kouluttajaa. Häh, absurdi tilanne, eihän näin voi olla! Voipas! Jos kouluttaja sallii kurssillansa oppijoiden osallistumisen ja vapaamman toiminnan myös kouluttaja oppii jotain. Tällaisessa tilanteessa tiukka roolijako pehmenee ja kouluttaja ei olekaan pelkkä tiedonantaja vaan myös ohjaaja ja osallistuja. Tämän ymmärtäminen vaatii kouluttajalta/opettajalta varsin paljon, eikä se ole ns. helppoa. Myöskään oppijat/opiskelijat eivät ole aina halukkaita saati valmiita toimintaan, jossa heillä onkin enemmän vapauksia. Jos opettaja ei oikein osaa viedä tai ohjata vapaampaa tiedonrakenteluprosessia oppimisprosessina eteenpääin, luisutaan käytännössä nopeasti takaisin siihen, että ope pitää tunnin/luennon ja sitten harjoitellaan tehtävillä. Lisäksi vapaampaan opiskelutyöskentelyyn kuuluu tiiviisti yhteistyö tai ainakin yhteistoiminallisuus kaikkien osallistujien kesken. Opettajakin on siis yksi osallistuja ja oppija, vaikkakin hänellä on veto-oikeus ja “ohjauslangat käsissään” .

Kaikki tietävät (tai luulen että tietävät) sanonnan, mikä menee näin: jos haluat oppia jonkin asian, opeta sitä toisille. Sanontaan kiteytyy paljon. Usein opiskelu on tiedon ja asioiden toistamista (vrt. ulkoaopettelu ja raporttien teko opettajan roskakoriin) eikä se ole kovin motivoivaa, mutta pisteet kurssista täytyy saada. Mutta entäpä, jos asiat tehdäänkin toisille oppijoille, tilanne muuttuu ratkaisevasti. Vertaiset eli toiset oppijat saavatkin nähdä ja kuulla ja jopa arvioida toistensa töitä. Paine työn laadun parantamiseksi kasvaa heti, ja ultimaattisin tilanne on, jos oppija pääsee jollain tavalla opettamaan toisia. Paras menetelmä usein on oppijoiden yhdessä tekeminen, jolloin he tekevät asioita toistensa nähtäville ja samalla tukevat toinen toisiaan. Muistatko, opettaja, kuinka työlastä oli tehdä hyviä kalvoja? Eikö ollutkin opettavainen kokemus myös sisällöllisesti?

Tehokas oppimistapa, jota ainakin aikuisena itse käytän paljon, on muilta oppiminen eli seuraamalla miten muut asian tekevät saan itselle vinkkejä omaan tekemiseeni. Kun ei millään jaksa enää pyörää keksiä uudestaan, on helpompaa saada pyörästä aihio ja muodostaa siitä omannäköinen. Tällä nettiaikakaudella on suosittua seurata tekstimuotoista asioiden virtaa. Luentosalissa tai luokassa voi kuulla oppijoiden kysymykset ja muiden vastaukset. Mietipä kuinka monesti olet itse saanut vinkin tai oppinut jotain lukemalla jonkun kuin oppikirjan tekstiä? Opimme siis paljon seuraamalla muiden aktiivisuutta.

Muiden seuraamiseen ja keskusteluun liittyy useinkin ihmettelyä, miksi tuo nyt noin sanoi. Aina ei tahdo ymmärtää, mitä kirjoittaja tai sanoja tarkoitti. Olisikohan sanojalla erilaiset taustatiedot asiasta? Tai tuleeko se jostain muualta, eri kulttuurista tai vain eri koulusta. On valtavan potentiaaliaalinen tilanne huomata, että joukossamme on erilaisia ihmisiä ja pelkästään se, että he tulevat muualta voi antaa yhteisen toiminnan kautta paljon. Lopputuloksen taso riippuu siitä osataanko joukon erilaisuutta hyödyntää. Tai osaako opettaja/kurssin vetäjä luoda tilanteen tai tehtävän, jossa hyödynnämme vertaisiamme. (Verkko)keskusteluhan tulee olla dialogimaista, jossa nimenomaan tähdätään muiden ymmärtämiseen.

Oppimisympäristöllä on haastetta, jotta ylläolevia periaatteita voidaan noudattaa. Eri koulutusalat ovat sisällöllisesti hyvin erilaisia, vrt. esim. tekniikan ala ja humanistiset alat. Opetus- ja opiskelutavat ovat erilaisia, eikä välttämättä samat välineet käy ollenkaan. Verkkovälineelle ja -alustalle kohdistuu joustavuus- ja sopeutumisvaatimuksia. Lisäksi oppijaryhmän osaamistaso aiheuttaa välineiden ja tehtävien valinnalle vaatimuksia. Jos ja kun kyseessä on verkkokurssi, oppijat toimivat vieläpä eri aikaan ja eri paikoissa.

Tässä hieman siitä mitä kuuluu sosiaaliseen konstruktivismiin ja yleisimmin “verkkopedagogiikkaan”. Moodle pyrkii välineillään tukemaan kuvattuja näkökulmia oppimisessa. Toisaalta Moodle sopii helppona ja ns. “ilmaisena” avoimen lähdekoodin ratkaisuna perinteisempään opettajavetoiseen opetukseen ja korvaa tarvittaessa kurssin www-sivut ja sähköpostilistat. Moodle ei ole kaikkiin tarpeisiin paras ratkaisu, mutta sen modulaarinen ohjelmitorakenne mahdollistaa hyvän integroitavuuden muihin ohjelmistoihin.

Voin kokemuksesta sanoa, että vaatii paljon uuden opettelua ottaa esimerkiksi sosiaalisen median välineitä käyttöön. En tarkoita tässä pelkän välineen vaan myös tavan ja menetelmän pohtimista, jolla perustellaan välineen käyttö. Perustelussa tulisi olla selkeät argumentit kaikille niille - tai edes yhdelle - hyödyille, joita oppijat saavat välineen käytöstä. Opettajalla ja kouluttajalla tulisi ja tulee olla metodologinen vapaus kurssillansa. Tavoitteet ja sisällöt voivat olla muiden valitsemia ja hienommin opetussuunnitelman kertomia. No, opettaja valitsee menetelmän ja kokeilee uutta ja ihmeellistä. Ensimmäisen kerran kokemukset kertovat paljon ja usein ne ovatkin positiivisia. On pitänyt vain kertoa oppijoille miksi näin tehdään. Miksi ei käytetä sitä vanhaa perinteistä tapaa, kysyvät oppijat usein. Onnekseni oppijat ovat pääsääntöisesti ymmärtäneet uudet opetuksen kehittämisen nimissä tehdyt kokeilut. Saavathen he sen suorituksen kun vain tekevät mitä opettaja haluaa.

Suoritus on kuitenkin se mitä oppijat ensisijaisesti haluavat. On opettajan tehtävä saada opin perillemeneminen suorituksen oheistoiminnoksi. Ihannetapauksessa opin perillemeno tarkoittaa osaamisen karttumista.  Joissain tapauksessa se on vain muistamista ilman oivaltavaa kognitiota ja linkittymistä oppijan omaan tietorakenteeseen. Oppiminen on yksilön oma tapahtuma yksilön omassa päässä! Missään muualla se ei voi olla. Suoritus on myös jokaisen oma henkilökohtainen suoritus, sillä vaikka se tapahtuisi muiden kanssa yhdessä, jokainen saa oman merkinnän.

Tavoitteena on yksilön oppiminen ja osaamisen karttuminen. Tapa, jolla se saavutetaan, on helppo tai vaikea, yksin tai yhdessä, välineillä tai ilman … listaa voi jatkaa. Kouluttajan tehtävä on mahdollistaa ja helpottaa tätä prosessia. Riippuu tavoitteista, sisällöistä ja kohderyhmästä mitä tapoja kouluttaja tai opettaja voi kurssilla käyttää. Reunaehtoja on toki muitakin mutta suurimmat ehdot lienevät tuossa. Tapoja ja välineitä (verkkovälineitä) on paljon, jolloin ongelmaksi muodostuu niiden runsaus. Olisi tiedettävä kaikki ja osattava valita sopiva(t). ? Siinäpä se ? Pysyäkseen kehityksessä mukana opettajan ja kouluttajan ei auta muuta kuin omaksua uutta oman kontekstinsa näkökulmasta.

Verkko mahdollisuuksineen on jo vakiintunutta tekniikaltaan ja kehittyy toki, mutta hitaammin kuin sovellukset esim. blogit, wikit, oppimisalustat. Kaikista hitaimmin kuitenkin muuttuu toimintakulttuuri eli ihmisen toiminta, joten ei ole kiire mihinkään. Hyvä vinkki kehityksessä mukana pysymiselle on se, että ota yksi uusi asia kerrallaan. Teetpä sitten mitä tahansa.

Maailma muuttuu sanotaan. Esille tuli vahva vihjaus suuntaan, että sosiaalinen media on muoti-ilmiö, mutta muoti-ilmiöinä voisi pitää enemmänkin välineitä kuin sosiaalista mediaa itsessään. Verkon ja tekniikan kehityksen myötä välineet vaihtuvat, mutta kanssakäyminen verkon ja tietokoneiden kautta jatkuu. Mieti esimerkiksi miten lankapuhelimelle nyt on käymässä. Tekniset muutokset ovat nopeita, mutta toimintakulttuurimuutokset hitaita. Koetapa ennustaa mitkä verkkovälineet ja -palvelut  ovat vielä, sanotaan,  viiden vuoden päästä käytössä?

Välineissä korostuu näkökulmaisuus eli toimitaanko yksilökeskeisesti vai enemmän ryhmissä ja yhteisöllisesti.  Uutiset ja pinnalle nousevat asiat löytyvät usein yksilöiden ylilyönneistä ja huomionhakuisuudesta. Sosiaalinen media on siis ilmiönä pinnalla. Sosiaalisessa verkottumisessa välineet omalla rajoittuneella tavallaan ovat kuitenkin mainioita ja hyödyllisiä. Oikeasti. Ajattele vaikka Wikipediaa tai kutojien blogi-verkostoa!

Huolestuneita ajatuksia kuultiin käsien käytön vähäisyydestä, kun käytetään vain tietokonetta. Välttämätöntä on tehdä myös käsillä, jotta ruumis ja mieli voivat hyvin. Stressihormoni vähenee oikeasti ulkona liikkumalla vai onko Twittaus? tai Mesetys jo parempi tai edes yhtälainen tapa?

Suosittelen ohjelmaa, vaikka loppua kohden alkoi jo hieman puuduttaa.